Get a Life

Jätehuollon haasteet

Jenny Kangasvuo

Inga näkee Ostarin Vanhan Miehen jo kaukaa. ”Ei tänään, ei tänään, ole kiltti, en jaksaisi tänään”, Inga ajattelee. Hänen askeleensa käyvät vastentahtoisiksi, kun hän kävelee pitkin ostarin kauppojen edessä olevaa arkadikäytävää.

Ostarin Vanhalla Miehellä on muutamia vakiopaikkoja. Aurinkoisella ilmalla hän makoilee ostarin keskellä olevalla sementtipenkillä. Sateella Ostarin Vanha Mies norkoilee supermarketin tuulikaapissa. Vartija ajaa hänet sieltä pois, mutta aina hän palaa takaisin. Ja sitten tällaisina harmaina syyspäivinä, jolloin tuulee vähän, Ostarin Vanha Mies nuokkuu suljetun kenkäkaupan portailla, jossa arkadi tarjoaa tuulensuojaa.

Inga yrittää vältellä Ostarin Vanhaa Miestä, sillä aina Ingan nähdessään Ostarin Vanha Mies sähisee hänelle rivoja ja lipoo kielellään rohtuneita huuliaan, joiden välistä vilahtavat ruskeat hampaantyngät. Tai sitten hän itkee suurin märin kyynelin, ulisee sekavia ääneen ja kurkottelee käsiään ohikulkijoita kohti. Inga ei tiedä, kumpi on pahempaa. Joskus Vanha Mies kuitenkin nukkuu, ja silloin Inga voi ohittaa hänet ajattelematta mitään.

Lähestyessään Ostarin Vanhaa Miestä Inga huomaa, että hän on erehtynyt: siinä, missä Inga luuli miehen istuvan, onkin kasa roskaa. Se, mikä näytti miehen khakinruskealta toppatakilta, onkin likainen mytty pressua. Pressun päällä on kasa vanhoja, kosteita sanomalehtiä, jotka muistuttavat miehen nuokkuvaa päätä. Päällimmäinen lehdistä on puoliksi palanut pikkulasten sytkärileikeistä. Sen Inga sekoitti miehen mustaan lippalakkiin. Ja ne kaikki sekalaiset muovikassit, jotka Ostarin Vanha Mies kantaa mukanaan kaikkialle, ovatkin, no, muovikasseja, pelkkiä roskapusseja.

”Pitäisi olla kiitollinen pienistäkin ikävyyksistä, jotka onnistuu välttämään”, Inga ajattelee, mutta hän ei ole. Aiemmin päivällä hänessä kiersi kaikenlaisia tunteita; kiukkua, pettymystä, vihaa. Työvoimaneuvoja imi ne kaikki tyhjiin, ennen kuin Inga ehti käyttää niitä mihinkään.

”Et ole stipendiaattikautesi päätyttyä kyennyt osoittamaan, että olet työmarkkinoiden käytettävissä. Niin ollen statuksesi on opiskelija, kunnes pystyt näyttämään toteen, että statuksesi on muuttunut opiskelijasta työttömäksi.”

Työvoimaneuvojan työhuoneen seinällä oli herttainen kissataulu ja työpöydällä asetelma kuivakukkia, mutta ne eivät pehmentäneet Työvoimaneuvojan sanoja lainkaan. Lohduttavat esineet olivatkin enemmän Työvoimaneuvojan omia silmiä kuin asiakkaita varten.

Inga oli hyvin kohtelias, nyökytteli, aikuisia ihmisiähän tässä ollaan. Eihän sitä säännöille mitään voi, hehän ovat niiden alaisia kumpikin, hän ja Työvoimaneuvoja. Ymmärtäväisen kohteliaisuuden alla hänen mielensä huusi: ”Etkö sinä saatanan ämmä tajua, että tässä on kyse minun elämästäni? Status ratkaisee, pystynkö maksamaan vuokrani vai en! Mikset voi tehdä minun kohdallani poikkeusta? Meitä on tässä kaupungissa kymmeniätuhansia – kuka huomaa, jos merkitset minun statuksekseni työtön? Anna minun olla virhe tilastossa!”

Tietenkään Työvoimaneuvoja ei kuullut hänen huutoaan. Inga oli varma, ettei tämän ollut koskaan tarvinnut epäillä olemassaolonsa perustaa. Työvoimaneuvoja oli omalla paikallaan, oman työpöytänsä takana juuri siinä missä hänen pitikin olla.

Inga hyvästeli Työvoimaneuvojan ystävällisesti, vaikka tyhjä kohta hänen sisuksissaan tuntui laajenevan. Hän laskeutui virastorakennuksen viidennestä kerroksesta portaita pitkin kuin kiinnittääksen itsensä jokaisella askeleella paremmin maailmaan. Hissin suorittama siirto nopeasti ylhäältä alas tuntui pelottavan sijattomalta.  

Ostarin Vanhaa Miestä ei näy. Inga jättää mieheksi luulemansa jätekasan ja kävelee ostarin läpi pimeälle kadulle. Kadulla voi kulkea vain alle metrin levyistä kaistaa pitkin, sillä keskellä katua juomurtaa kaivanto. Sen pohjalla on joukko putkia. Kaksi niistä on leveitä ja mustia, ja niiden rinnalla on epälukuinen joukko muita. Kaivanto on ollut siinä kuukausia, ja sen vuoksi katuvaloihin ei johdeta sähköä. Kaivannossa ei vain ole näkynyt miehiä töissä useampaan viikkoon. Enemmän kaivannossa näkyy lapsia. Jotkut heistä varastavat kaivannossa kulkevia johtoja ja kaapeleiden liittimiä. Inga ei tiedä, myyvätkö he saaliinsa, vai leikkivätkö he sillä vain.

”Saatanan mustalaiskakarat, pois sieltä niinkuin olisi jo!” Kaivannon reunalla seisoo lihava nainen ja huutaa. Inga näkee jotain vaaleaa toisen suuren putken suulla, siinä missä miehiltä on jäänyt työ kesken ja putket toisiinsa liittämättä. Putkesta kuuluu ääni kuin lapsen kiherrys.

Inga tuntee naisen, tämä vihaa mustalaisia, kulkukoiria ja ilotyttöjä. Kaikille muille hän on liioitellut ystävällinen kuin oikeuttaakseen ilkeytensä. Nainen kääntyy Ingaa kohti ja sanoo: ”Nauravat vaan, pirulaiset. Tietävät, etten minä niitä saa kiinni. Ei minun vanhoilla luillani tuonne laskeuduta. Kököttävät siellä ja kurkkivat ulos. Kiusaavat, saatana.” Sitten hän hymyilee. ”Auta minua tyttökulta. Raahaa ne nulikat ylös tuosta kuopasta.”

”Eivät lapset mitään pahaa tarkoita…” Inga sanoo, mutta nainen tarttuu kaksin käsin hänen olkavarsistaan.

”Ne ovat syöpäläisiä, ja jos niitä ei karkota päättäväisesti, putket ovat kohta täynnä niitä!” Inga avaa suunsa, mutta nainen jatkaa: ”Jonkun on otettava vastuu! Kenelläkään ei ole enää nykyään vastuuta yhtään mistään! Roskasakki pitää valtaa, ja kunnon ihmiset saavat kärsiä!”

Inga tietää, että jos nainen saa jatkaa puhettaan, hän ei pääse kotiinsa hyvään toviin. Naisen puhe saa Ingan niin uupuneeksi, että hän tuntee olevansa kevyt naisen otteessa. Laskeutuminen mutaiseen kuoppaan ja riidan haastaminen parin likaisen mustalaislapsen kanssa tuntuu helpommalta kuin naisen kuunteleminen.

”Minä käyn sanomassa niille.”

Nainen päästää Ingan irti ja Inga ojentaa tälle laukkunsa pideltäväksi siksi aikaa, kun hän kapuaa alas kaivantoon. Inga tietää, että tilaisuuden tullen lapset kähveltäisivät hänen laukkunsa ja juoksisivat sitten karkuun. Lihava nainen ei sitä tee, hän pitelee laukkua kaksin käsin ja kurkkii alas.

Putken suulla ei kuitenkaan ole ketään. ”Lapset taisivat juosta karkuun jo”, hän huutaa naiselle.

”No mikä se on siellä se valkoinen? Minä kuulen, kun ne nauravat siellä!”

Inga kuuntelee, ja todellakin, naurunkiherrys kuuluu edelleen. Hän kurkistaa putkeen, ja tajuaa että kiherrys onkin yhdistelmä tuulen vinkunaa putkessa ja putken liitoksista tippuvan veden pulputusta.

”Kyllä ne ovat siellä! Minä näen ne! Siinähän ne ovat, aivan edessäsi!”

Putken suulla ei ole muuta kuin jonkun työmiehen jättämä likainen haalari ja möykky vaahtomaista liitoseristettä. Inga vetää takin hihaa vähän ylöspäin ja nostaa haalarin kahden sormen välissä naisen nähtäväksi. ”Ei täällä ole muuta kuin tämä.”

”Mikäs se toinen sitten on? Sehän nauraa minulle päin naamaa!”

Inga pudottaa haalarin maahan ja nostaa vaahtoeristeen palasen. Se on kevyt mutta suuri, ja Inga joutuu tarttumaan siihen kaksin käsin. Häntä ällöttää, palanen on kostea ja siinä näyttää kasvavan levää. ”Se ääni taitaa olla putkien ujellusta vain.”

Naisen ilme valahtaa. ”Ai. Minä ihan luulin, että ne kakarat siellä taas.”

Inga kiipeää kaivannosta ylös, se on vaikeampaa kuin laskeutuminen. Kerran hän horjahtaa ja joutuu ottamaan tukea mutaisesta seinämästä. Nainen ei ojenna kättään auttaakseen häntä. Ingaa inhottaa koskettaa laukkuunsa likaisilla käsillään, ja hän pujottaa hihnan olkapäänsä yli varovasti peukaloita ja etusormia käyttäen. Nainen näyttää hämmentyneeltä kuin olisi menettänyt jotakin.

”Eivät lapset varmaan kaukana ole”, Inga sanoo, ja se kuulostaa hölmöltä.

”Ne kirotut mustalaiset, aina huijaamassa kunnollisia ihmisiä”, nainen mutisee.

Inga kävelee nopein askelin kotiinsa, eikä jää odottamaan naista, vaikka he asuvat samalla suunnalla. Hänessä on ontto neuvottomuus. 

Statuksen voi muuttaa kahdella tavalla. Ensimmäinen on mahdoton: osoittaakseen olevansa työmarkkinoiden käytettävissä Ingan täytyisi saada kokopäivätöitä ja olla pysyvästi töissä kymmenen kuukautta. Jos hän sitten jäisi ilman töitä, hän olisi työtön. Saadakseen töitä hänellä kuitenkin täytyisi olla jonkin alan tutkinto. Ne työt, joita Inga voisi ilman tutkintoa saada, eivät kuitenkaan muuttaisi hänen statustaan. Lumityöntekijä, lehdenjakaja, rautatieaseman wc-maksun kerääjä, ne ovat kaikki väliaikaisia töitä, jotka eivät kartuta työssäoloehtoa. Niitä tekemällä ei myöskään pysty elättämään itseään, ainakaan, jos haluaa opiskella samalla. Puhelintytön tai hierojan työt voisivat olla pysyviä, mutta niitä ei voi ilmoittaa Työvoimaneuvojalle.

Toinen tapa muuttaa status on yhtä mahdoton, mutta toisella tavalla. Ingan pitäisi erota oppilaitoksesta. Sitten hän ei olisi enää opiskelija. Hän voisi olla työtön, ja saada työttömyystukea – toki vasta karenssiajan jälkeen. Mutta jos Inga ei ole oppilaitoksen listoilla, hän ei voi edes hakea toista stipendiä. Hänen tähänastiset opintonsa olisivat menneet hukkaan. Kaikki se, minkä eteen hän on vuosia työskennellyt, olisi kuin roskia tuulessa.

Seuraavana päivänä Inga lähtee etsimään Mirvaa. On nimittäin kolmaskin vaihtoehto kokopäivätyön ja oppilaitoksesta eroamisen lisäksi. Inga ei pidä siitä vaihtoehdosta, mutta se on mahdollisempi kuin kaksi muuta.

Hän voi myydä opiskelijoille kiriä.

Kaikki opiskelijat, joilla suinkin siihen on varaa, käyttävät kiriä, ja ne jotka käyttävät eniten, myös pärjäävät parhaiten – tai sitten putoavat opiskelun tahdista kokonaan, kuten Mirva. Ensimmäisellä vuosikurssillaan Inga oppi eräältä vanhemmalta opiskelijalta, että kirin avulla pystyy tuottamaan enemmän: esseitä, referaatteja, seminaaritöitä. Ja todellakin, loisteliaimmat esitelmät pidetään kädet kiristä täristen ja silmät niin kuivina, että räpytteleminen sattuu.

Kirin käyttö on tietenkin kiellettyä, ja jos siitä jää kiinni, kaikki kiinni jäämisen hetkellä kesken olevat opintosuoritukset hylätään, ja niiden tekeminen on aloitettava alusta. Siksi kiristä on hyvä päästä eroon, jos sitä jää yli. Joku on aina valmis ostamaan, sillä kiristä on pulaa ja myyjiä vähän. Rangaistus myymisestä on ankarampi: erottaminen oppilaitoksesta. Satunnaiselle myyjälle kiinni jäämisen riski on kuitenkin pieni. Tenttikauden jämistä saaduilla rahoilla ei maksella vuokria, mutta paria kaupantekoa ei huomaa kukaan.

Sillä tavoin Inga tutustui Mirvaan. Inga oli juuri saanut lukukauden päättökokeen valmiiksi, ja hänellä oli kiriä yli tarpeen. Mirva ei koskaan myynyt ylimääräistä kiriään, vaan käytti sen loppuun. Nykyään Mirva ei tietenkään enää käytä kiriä, se on liian kallista. Hän tyytyy pulituuriin ja tenuun, ja imppaa tinneriä ja kaasua. Hän myy kiriä ja itseään, ja hänen vahtikoiransa pitää huolta, ettei hän käytä myyntiin tarkoitettua kiriä itse. Inga voi ostaa Mirvalta suurehkon määrän kiriä luotolla ja myydä sitten sen pieninä erinä pois – sitä kalliimmalla, mitä lähempänä tenttipäivät ovat.

Inga on kaksi kertaa aiemminkin elättänyt itseään kirillä, lyhyen aikaa. Vakituisesti myyvälle riskit ovat tietenkin suuremmat, mutta jos vaihtoehtoina ovat eroaminen oppilaitoksesta, tai riski erottamisesta, Inga valitsee mieluummin jälkimmäisen.

Silloin kun myy, on hyvä tulla tunnetuksi myyjänä – mutta maine laahaa perässä senkin jälkeen kun myymisen on jo lopettanut. Inga inhoaa jo etukäteen ajatusta siitä, että häntä tullaan nykimään hihasta kampuksen sokeissa pisteissä, kuten rämettyneen puistoalueen umpeenkasvavilla hiekkakäytävillä ja ruosteista vettä lainehtivissa vessoissa. Nykiminen tulee jatkumaan, kun Inga on jo päässyt jaloilleen – saanut uuden stipendin, työpaikan tutkimusapulaisena tai jäsenyyden projektissa.

Inga matkustaa paikallisbussilla rautatieasemalle, vaikka matka kotoa sinne ei ole pitkä. Hänen bussikorttinsa on vielä voimassa, ja hän käyttää sitä aina kuin voi. Hän haluaa matkustaa varastoon. Räntäsateessa kävellessään hän voi sitten muistella, kuinka bussilla on matkustettu välillä turhaankin.

Rautatieasema on rakennettu sellaisessa menneisyydessä, jossa tulevaisuutta pidettiin itsestäänselvästi loistavana. Asemarakennuksen katto muistuttaa teräksisiä siipiä, joilla ei ole muuta tarkoitusta kuin korostaa rakennuksen suuruutta. Kaksi jyhkeää betonipilaria kannattelee kattoa varovasti. Niiden alaosa on lukemattomien ohikulkijoiden kosketuksien jyrsimä, ja kookkaudestaan huolimatta pilarit näyttävät haurailta. Rautatieaseman edessä on viisi korkeaa lipputankoa, joissa ei ole vuosiin liehunut mitään.

Rautatieaseman liepeillä asustelee ihmisiä, joita Inga mieluiten välttelee. Mirva on kuitenkin yksi heistä. Aina tavatessaan hänet Inga teeskentelee, etteivät vetelehtijöiden nälkäiset ja pistävät katseet häiritse, vaikka hän tuntee, kuinka katseet laskevat hänen kenkiensä, takkinsa, laukkunsa, ruumiinsa arvoa.

Mirvalla ja muilla naisilla on muutamia paikkoja, joissa he oleskelevat. He maleksivat aseman sivuovilla ja maan alla, lähellä lähtölaitureita. Sivuovilta he nappaavat asemalta tulevia matkustavaisia ja lähtölaitureilla tarjoavat pikaisen palvelun ennen junan lähtöä. Tai sitten he yrittävät saada asiakkaita kauempana asemasta, nurmikolla laittomien taksien valloittaman parkkipaikan takana. Taukopaikkoja heillä ole, ellei sellaiseksi lasketa putkaa, jonne aseman vartijat heidät välillä vievät.

Inga kiertelee asemalla ja toivoo löytävänsä Mirvan itse, ilman että hänen tarvitsee kysyä Mirvasta keltään. Hän tuntee olevansa sijoiltaan. Matkustavat kävelevät aseman ohi mahdollisimman nopeasti, ettei sen tunnelmasta tarttuisi mitään mukaan. Asemalla asustavat taas istuskelevat paikoillaan tai kävelevät hitaasti paikasta toiseen kuin teeskennellen odottavansa junaa. Tosiasiassa kukaan ei odota asemalla junaa, sillä sinne tullaan vain hetkeä ennen junan saapumista tai lähtöä. Ingalla ei ole matkustavaisten nopeaa askelta, eikä aseman asukkien lorvivuutta.

Laittomien taksien kiiltäväselkäisen lauman takaa Inga luulee näkevänsä Mirvan. Hänen seurassaan on neljä muuta naista, jotka istuvat ja polttavat tupakkaa. Välillä he huutelevat takseja etsiville asiakkaille, mutta heidän äänensä hukkuu taksikuskien tarjoushuutoihin ja liikenteen meteliin.

Mirva nojaa pysäköintikieltomerkkiä vasten, ja se onkin ainoa tarpeellinen tehtävä, joka merkillä on, sillä pysäköintiin sillä ei ole mitään vaikutusta. Mirva on ojentanut jalkansa eteen, Inga kauhistuu niiden laihuutta. Hänellä on musta, kiiltävä takki, joka on hänelle liian suuri. Takki on auki, ja sen alta pilkottaa jotain turkoosia, kireä tuubitoppi ja minihame kai. Mirva on vetänyt harmaan pipon silmilleen, mutta hänen punaiset hiussuortuvansa kiemurtelevat pipon alta rinnuksille.

”Mirva!” Inga huutaa, mutta Mirva ei nosta päätään. Hän kiertää parkkipaikan, ja neljä muuta naista tuijottavat häntä tiiviisti ja hymyilemättä. Inga ei vilkaisekaan heitä, vaan menee suoraan Mirvan luo. ”Mirva, hauska nähdä sinua…” hän ehtii sanoa, mutta ei sitten pystykään jatkamaan.

Hän kuulee naurahduksen takaansa. ”Tuollaista en ole ennen nähnytkään. Muija puhuu roskasäkille.”

Inga kääntyy neuvottomana ja kohtaa naisten katseet. Yhdellä heistä on kiiltävä muovitakki, punainen. Takin kiilto on yhtä räikeä kuin pysäköintimerkkiin nojaavassa jätesäkissä. Kahdella on yhtä ohuet jalat kuin ne laudanpätkät, joita Inga erehtyi luulemaan Mirvan jaloiksi.

”Minä etsin yhtä kaveria… Mirvaa… mahdattekohan te tuntea?”

”Mirvaa… ehkäpä… miltä hän näyttää?” sanoo yksi naisista. Hänellä on vaalea tukka, jonka juuresta kasvaa mustaa.

Inga vilkaisee roskasäkkiä. ”Mirvalla on punaiset hiukset, samanväriset kuin nuo narut.” Sotkuinen naruvyyhti on kerätty tahriintuneeseen kangaspussiin ja asetettu jätesäkin päälle. Säkki on haljennut, ja sen sisältä pilkottaa turkooseja roskapusseja, sellaisia, joita käytetään junien roskiksissa. ”Mutta tietenkin hän on voinut värjätä hiuksensa.”

”Aa… mahtaisiko se olla se opiskelijatyttö, se, jota Lenke vartioi?”, kysyy yksi naisista, toinen ohutjalkaisista.

”Ai se Lenken uusi tyttö?”

”Mirva on asunut… ollut… käynyt asemalla pitkään”, Inga sanoo väliin ja häpeää sitten sopivan sanan puutetta.

”Duunannut asemalla.” Ohutjalkainen heittää tupakantumpin nurmelle ja hieroo sitä kengänkorkonsa syrjällä. ”Taidan minä tietää sen. Taisi käyttää kiriä liikaa ja jäi koukkuun? Parempi tyttö, eikö niin?”

Inga ei ole varma, mitä ’parempi tyttö’ tarkoittaa, mutta nyökkää kuitenkin.

”Muistaakseni sen likan oikea nimi on Mirva. Lenke kutsuu sitä Orvokiksi, ja Orvokkina me se tunnetaan. Sitä ei ole näkynyt vähään aikaan.”

”Minulla olisi Mirvalle asiaa.”

”Kyllä me kerrotaan Orvokille, kun nähdään se seuraavan kerran. Älä hätäile, jos on kerran asemalle päätynyt, niin asemalla pysyy”, sanoo kiiltävätakkinen.

”Paitsi jos kuolee,” sanoo toinen ohutjalka.

”Paitsi jos kuolee”, toistavat muut kuorossa, ja sitten ohutjalka jatkaa: ”Mutta jos se olisi kuollut, niin me tiedettäisiin se kyllä. Kyllä kuolema aina huomataan.”

Ingaa puistattaa, vaikka ohutjalan sanat on tarkoitettu lohdutukseksi. Inga sanoo naisille nimensä, ja naiset esittelevät itsensä, ja heillä on kaikilla kukkien nimet.

Vasta bussissa matkalla kotiin Inga tulee ajatelleeksi, että olisihan hän voinut kysyä kiriä kukkanaisiltakin. Hän painaa kätensä kasvoilleen ja moittii itseään ajattelemattomuudesta. Käsien pimentämissä silmissään hän näkee yhä selkeänä pysäköintikieltomerkkiin nojaavan Mirvan.

Inga käy etsimässä Mirvaa joka päivä seuraavan viikon ajan. Hän ei löydä Mirvaa, eikä kukkanaisiakaan, eikä hän tohdi kysyä kiriä muilta.

Sitten eräs vahtikoirista tulee hänen luokseen, raahaa hänet miestenvessojen edessä olevaan kapeaan käytävään ja kysyy, kuka hän oikein luulee olevansa. ”Myy opiskelijapilluasi kampuksella, äläkä tule sotkemaan aluejakoa!”

”Minä vain etsin ystävääni…”

”Kyllä minä tiedän, mitä sinä etsit!” Vahtikoira kouraisee häntä toisella kädellä haaroista ja toisella rinnasta niin, että Inga inahtaa tuskasta. Vahtikoira vääntää Ingan rintaa ja paiskaa hänet seinää vasten. Ingan takaraivo kolahtaa betoniin, ja kipuvanne sälähtää hänen kallonsa ympärille. Vahtikoira päästää hänet irti ja potkaisee häntä kevyesti, melkein lempeästi.

”Jos sinulla on tarvetta matkustaa täältä pois, niin parempi, ettet harkitse junaa.”

Se on viimeinen kerta, kun Inga etsii Mirvaa. Kun hän kävelee kipujaan kannatellen pois asemalta, hän huomaa, että laittomien taksien valtaaman parkkipaikan takana oleva roskaläjä, jota hän erehtyi luulemaan Mirvaksi, on hajonnut pitkin nurmea. Lautoja on enemmän kuin kaksi, ja nurmea rajaavaan metalliaitaan on takertunut kaistale punaista muovia. Se lepattaa tuulessa. Silmänräpäyksen ajan se näyttää kukkanaisen takilta, mutta kun tuuli aukaisee kaistaleen, Inga näkee sen olevan peräisin mainosjulisteesta. Nurmelle on levinnyt jotain vaaleaa ja pörröistä, joka kiitävän hetken muistuttaa hiuksia. Sitten sen tunnistaa mytyksi lasikuitua, joka on kai peräisin jostain rakennustyömaalta.

”Miten ihmeessä kuvittelin, että tuo tarpeeton roska joskus muistutti ihmistä?” Inga ajattelee.

Inga ei löydä Mirvaa, eikä hän myöskään löydä töitä. Lopulta saapuu lasku, josta Inga tietää, ettei hän pysty maksamaan sitä eräpäivään mennessä. Lasku on pieni ja viaton, tuskin päivän aterian arvoinen. Se kattaa takautuvasti jätteenkeruun kuukauden ajalta, ja se on sama kaikille talon asukkaille, riippumatta jätteen määrästä. Jos Inga jättäisi sen maksamatta, jätteet kerättäisiin niinkuin ennenkin. Roskakuskit eivät välitä siitä, onko Inga maksanut laskunsa vai ei. Luultavasti kukaan jätehuoltofirmassakaan ei välitä koko asiasta, sillä eräpäivän jälkeen maksamatta jätetty lasku siirtyy automaattisesti ulosottotoimistolle. Ulosottotoimistossa kukaan ei ole kiinnostunut Ingan jätteistä, he ovat kiinnostuneita vain toimeksiannostaan, joka on toteutettava, jotta jätehuoltofirman kanssa tehty sopimus täytetään.

Ulosottotoimisto lähestyisi Ingaa kirjeellä ja laskulla, jonka loppusumma olisi kaksinkertaistunut ulosottotoimiston palkkion vuoksi. Jos Inga jättäisi sen maksamatta, ulosottotoimisto kirjaisi Ingan luottokelvottomaksi. Ulosottotoimisto pahoittelisi asiaa kohteliain sanankääntein, mutta ei pohjimmiltaan olisi kiinnostunut siitä, onko Ingalla rahaa maksaa lasku vai ei, sillä jätehuoltofirmahan maksaisi heidän palkkionsa, sopimuksen mukaan. Sitten lasku, joka alkujaan oli pieni ja viaton, alkaisi kasvaa korkoa hirviöksi, jota Inga juoksisi pakoon koko elämänsä.

Inga tietää, että hänen on nöyrryttävä. Hän menee oppilaitoksen kansliaan ja täyttää yksinkertaisen lomakkeen, jolla hän luopuu opinto-oikeudestaan.

”Ymmärtäähän arvoisa opiskelija, että luopumalla opinto-oikeudestaan ennen tutkinnon suorittamista opiskelija luopuu myös suorittamistaan opinnoista?” kanslisti kysyy. Kanslisti istuu siistissä kopissa lasin takana tarkoituksenmukaisesti paikallaan kuin istuisi siellä aina. Ingasta tuntuu vaikealta ajatella, että kanslistilla olisi muita paikkoja, joihin hän yhtä selkeästi sopii – nojatuoli, polkupyörän satula, rakastajan syli.

Inga vain nyökkää. Hän saa opintorekisteriotteen, mutta ilman tutkintoa se on arvoton. Hän saa myös todistuksen oppilaitoksesta eroamisesta, ja nyt hän todellakin on statukseton. Hän ei ole enää opiskelija, eikä työtönkään. Inga tietää olevansa olemassa, mutta virallisesti hän ei ole mitään. Inga menee Työvoimaviranomaisen toimistoon ja jonottaa siellä kolme tuntia, sillä hänellä ei ole varattua aikaa. Työvoimaneuvoja kirjaa hänen statuksensa työttömäksi. Ingasta tulee taas jotakin, ja hänen olemassaolonsa tunnustetaan.

”Sinun on kuitenkin osallistuttava tukityöllistämistoimiin saadaksesi työttömyyskorvausta”, Työvoimaneuvoja sanoo.

Inga nyökkää taas, sillä hänelle on samantekevää, mitä tapahtuu. Kirillä hän olisi voinut rahoittaa opintonsa, mutta mikään mitä hän Työvoimaneuvojan neuvosta tekee, ei voi antaa hänelle hänen opinto-oikeuttaan takaisin. Jos hän haluaa jatkaa opintojaan, hänen on haettava oppilaitokseen uudelleen ja suoritettava kurssit uudella opintosuunnitelmalla.

Ingalle osoitetaan tukityöllistämispaikka rautatieyrityksen puhtaanapito-osastossa. Koska hänellä ei ole puhtaanapitoteknikon tutkintoa, hänellä ei ole oikeutta käsitellä puhtaanapidossa käytettäviä kemikaaleja. Niinpä hänet opastetaan tekemään kaikkein yksinkertaisinta työtä: keräämään roskia ratapihalta ja raiteilta, sieltä missä roskat voivat olla haitaksi junaliikenteelle. Inga saa valkoiset haalarit, jykevät kengät, paksut kumikäsineet, varrellisen roskienpoimijan ja perässä vedettävän jätekärryn.

Ensimmäisen työpäivän aamu on kirkas ja tuulinen. Kaupunkia peittävä raskas pilvivilla on puhaltunut pois. Aurinko tekee ääriviivoista selkeitä. Ratapiha on taivasta kohti kurottavien metallipalkkien metsä. Yksikään palkeista ei ole vino tai vääntynyt. Raiteet ovat asettuneet selkeään järjestykseen, jota junien on helppo noudattaa. Ilman häiritseviä roskia junaliikenne olisi sujuvaa, sillä ratapiha on rakennettu tarkoituksenmukaisuuden kuvaksi, jossa ei saa olla mitään ylimääräistä.

Inga nousee ratapihaa kiertävälle meluvallille ja katsoo, kuinka roskat lentävät yli raiteiden. Riekaleinen harmaa kangas jää hitaasti kulkevan tavarajunan vaunujen väliin lepattamaan. Kaukaa näyttää siltä kuin joku roikkuisi yhdellä kädellä vaunun päädystä ja heiluttaisi hyvästejä toisella. Kun tavarajuna ehtii Ingan lähelle, hän näkee, että kangas on raidallista, peräisin aurinkomarkiisista, joka kerran suojasi rautatieaseman kioskin ikkunoita paahteelta.

Ingan pitäisi kiiruhtaa työhönsä, jätteenkeruuseen. Junan roskiksissa käytettävä turkoosi pussi pyörii viekoittelevasti lyhyen matkan päässä, mutta Inga ei lähesty sitä. Pussi hypähtää tuulen mukana ja asettuu sitten meluvallin reunalle, paikkaan jossa on muitakin roskia: riekale oranssinväristä muoviaitaa, jota käytetään rakennustyömaiden ympärillä, keko ruostunutta metallia, styroksia ja jätepuuta. Kun Inga siristää silmiään, näyttää siltä kuin joku makaisi siinä ja ottaisi aurinkoa nautinnokseen.

Inga kääntää kasvonsa aurinkoon ja sulkee silmänsä. Hän on kevyt, niin kevyt ettei jaksa pidellä roskienpoimijaa kädessään. Tuuli tarttuu hänen käteensä. Hän antautuu.

Tuuli tanssittaa tyhjää kumihansikasta, vierittää vanhan kengän alas meluvallia. Pinkka valkoista suttupaperia leviää maahan ja muodostaa neliraajaisen kuvion, jonka tuuli pian sotkee. Tukko ruskeaa eristevillaa viipyy hetken suttupaperien lähellä kuin epäröiden niiden hylkäämistä. Punaisesta persikanväriseksi haalistunut pyöreä muovikulho halkeaa pudotessaan. Sen pohja lähtee puoliksi irti ja haljennut kulho jää hymyilemään.

Get a Life! Facebookissa

Ota yhteyttä:

Leena Jokinen, projektikoordinaattori
puh. 040 707 7982
leena.jokinen(a)utu.fi

Johanna Ollila, projektipäällikkö
puh. 040 520 0222
johanna.ollila(a)utu.fi

Tulevaisuuden tutkimuskeskus
Turun yliopisto
ffrc.utu.fi

Kiinnostaako simulaation pilotointi?
Jätä yhteystietosi niin otamme yhteyttä!
%d bloggers like this: